Tänä aamuna töihin mennessä hiekkatieosuudella hyppäsi (tällä kertaa) iso hirvi tielle. Onneksi mulla ei ollut paljon nopeutta...selvisin pelkällä säikähdyksellä...mulla oli ennakkoaavistus, että saatan nähdä hirven...oli vielä hieman hämärää ja usvaista...Pysäytin auton ja huusin hirven perään: älä vielä mee! mä haluun kuvan susta! Mutta se mokoma vain rynni eteenpäin pusikkoon...
Tunnelmat ovat olleet kovin melankoliset...kollektiivinen suru kietoo meitä yhteen...miten meidän pienessä Suomessa voi tapahtua tällaista? Täällä oli eilen vielä pommiuhkaus koulussa, sydän sykkyrällä lasten puolesta...onneksi se oli aiheeton...onpa hyvä sana...aihetta oli pahimpaan mahdolliseenkin...Miten voidaan puuttua lasten ja nuorten pahoinvointiin riittävän ajoissa...ottaa huomioon toinen ihminen, välittää oikeesti myös toisista eikä vain tuijoteta omaan napaan...Resursseja pitäisi saada lisää mielenterveystyöhön ja ennalta ehkäisevään työhön! Puhutaan paljon varhaisesta puuttumisesta ja huolen heräämisestä...Tässäpä sitä haasteita...
Juha Tapion laulunsanoin: Suurenmoinen elämä kyynelinä, helminä... Osanottoni kaikille sureville.
*click*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti