Kävin tossa pienellä iltalenkillä Noan kaa. Tihkutti koko matkan. Ketään ei tullut vastaan! Ihan kuin olisi yksin koko maailmassa..siis tuota täällä pikkukylässä. Täällä olen törmännyt usein samaan fiilikseen. Ilmassa oli syksyn tuntua...johtui varmaan sateesta, mutta kuitenkin. Nuorena tyttönä pidin sateesta, koska silloin kukaan ei huomannut, jos itki. Olin vähän sellainen kovis, joka ei itkenyt koskaan julkisesti. Sateella kävelin isosiskoni poikaystävän koiran kanssa ja itkeä tihrutin. Sitä koiraa olen usein kaivannut. No joo, että tälläinen stoori tällä kertaa. Kynttilänvalossa kirjoittelen ja toivotan kaikille hyvää yötä. Huomenna paistaa aurinko:)
*click*
4 kommenttia:
inkabella,
kiitos niin kauniista kuvista ja tarinasta!
tuijottamaan tuota ensimmäistä kuvaa jäin ja poikakin jo huomautti:
hei äiti...ei saa haaveilla!
mutta kyllä haavemieli iskee kun näitä katselee...
uusia kuvia odotellessa terkuin päivi
ps.kiitos vierailustasi!
Kiitos ja kauniita unia!
Vähän jäin koukkuun blogiisi oli pakko palata, kiitos kauniista kuvista löydöistäsi.
kukapa paremmin ymmärtäisi kuin koira surut ja ilot
Hei ja tosiaan täälläkin paistaa aurinko
Ilona
Hyvä juttu! Käy vaan kurkkaamassa milloin vain, tää puoti on aina auki:)Mukavaa päivänjatkoa!
T.Sari
Lähetä kommentti